Vihkiminen part 1

Mitä tätä ennen tapahtui - löytyy täältä!

Urut kajahtivat soittamaan Erkki Melartin Prinsessa Ruususen juhlamarssia Tampereen Vanhassa kirkossa. Muutamien alkusointujen jälkeen suntio avasi kirkon väliovet hitaasti yksi kerrallaan. 

Silloin ensimmäinen morsiusneitoni, Sanna, lähti toisen morsiuslapsen kanssa kulkemaan hitaasti kohti alttaria. Hetken kuluttua heidän taakseen lähti kulkemaan morsiusneitoni Silja, ja pian taas heidän peräänsä Alisa. Viimeisenä morsiusneitojen kulkueeseen liittyi morsiusneitoni Minna, sylissään viime hetken jännityksestä hieman säikähtänyt pienempi morsiuslapsi.

Sitten oli minun ja isäni vuoro liittyä viimeisinä kulkueeseen. En muista kauheasti tuosta alttaria kohti kulkemisesta. Sen muistan, että hymyilin vaan jatkuvasti. Ja että jännitti!

Simo käveli meitä vastaan. Tarttui käteeni, kiitti isääni. Ja näytti aivan superhyvältä! Lähdimme kahdestaan kulkemaan lopun matkaa alttarille. Kaasot ja bestmanit odottivat jo hymyillen meitä alttarilla. Juuri tästä hetkestä olin kirjoittanut kaasokirjeisiini silloin kauan sitten, kun pyysin näitä ystäviäni kaasoikseni: olisitko siellä alttarilla tukenani ja turvavani? Ja nyt he olivat.

Myös ystävämme ja pappimme Pasi oli myös valmiina tärkeään tehtävään.

Alttarille päästyämme, kaasoni Pihla suoristi laahukseni ja huntuni, ja otti hääkimppuni. Viimeiset juhlamarssin loppusoinnut soivat vielä, kunnes kirkkoon tuli hiljaista. Huh, huokasin syvään pois jännitystäni, ja tartuimme Simon kanssa käsistä toisiamme kiinni.

Pappi pyysi vieraita istuutumaan. Ja sitten aloitti puheensa. Muistan kuunnelleeni papin puhetta tarkasti alusta asti. Pasi oli tehnyt meille todella henkilökohtaisen ja upean puheen, josta tunnistin monia niitä asioista, joista olimme keskustelleet tapaamisessamme aiemmin. Jopa sivulaiseissa on hauskoja ns. piilopointteja minun ja Simon suhteesta. Välillä vilkuilin Simoon päin, ikään kuin varmistellakseni, että hei me oikeasti ollaan nyt tässä! 

Pian oli vuorossa Raamatunluku, jonka suoritti morsiusneitoni Alisa. Hän luki kuuluisaa 1. Korinttolaiskirjettä. Hän luki sen niin aurinkoisella ja iloisella äänellä, että se kuulosti ihan ilosanomalta!

1. Kor. 13:1–8, 13

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Seuraavaksi lauloimme virren 931. Kyseessä on hengellinen laulu, joka on hyväksytty viime aikoina myös virreksi. Se on mielestäni todella kaunis. Kaikki kaasot ja morsiusneidot nousivat esilaulajiksi alttarille virren ajaksi. Osallistuimme itsekin virren laulamiseen. Tässä vaiheessa (vasta tässä!) pyyhin ensimmäisen onnenkyyneleen, kun virsi kuulosti niin kauniilta.

Virren jälkeen koitti itse vihkiminen ja kysymykset. Se tuntui maagiselta, sillä olin ainakin tuhat kertaa miettinyt juuri tätä hetkeä mielessäni viimeisen kahden vuoden aikana, kun häitämme olin suunnitellut. Kun pappi oli esittänyt kysymyksen, käännyimme katsomaan toisiamme silmiin antaessamme lupaukset toisillemme.

Bestman-Pauli ojensi papille sormukset, ja sormusrukouksen jälkeen saimme pujottaa ne toistemme nimettömiin. Sain vihdoin kauan ikävöimäni vihkisormukseni kihlasormukseni rinnalle.

"Te olette nyt ottaneet toisenne aviopuolisoiksi ja tunnustaneet sen julkisesti Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa. Vihkisormukset on annettu avioliittonne merkiksi. Sillä valtuutuksella, joka minulle on uskottu, vahvistan teidän liittonne"

Käännyimme toisiamme kohti, katsoimme toisiamme silmiin ja suutelimme (kahdesti) ensimmäistä kertaa avioparina.

Seuraavaksi oli vuorossa yksi vihkimisen kohokohdista ja mieleenpainuvimmista hetkistä, mutta siitä kerron seuraavassa postauksessa lisää.

Terkuin,

Ida

Kuvat: Anni Maria Photography