Vihkiminen part 2

Vihkimisen ensimmäinen osa löytyy täältä.

"Yö väistyy, tuuli nousee, sarastaa kukat auringolle nostaa maljojaan yön pilvet haipuu sineen autereen ja mä jälleen saan uuden onnen"

Suudelmien jälkeen erkanimme toisistamme hieman ja käännyimme kohti alttarin viereistä flyygeliä, jonka taakse kanttori oli hetkeä aiemmin siirtynyt istumaan. Kaasoni Emmi siirtyi flyygelin viereen. Kanttori aloitti kauniin alkusoiton kappaleesta Yö väistyy. Muun muassa tuon ihanan, pianolla soitettavan alkusoiton vuoksi päädyimme valitsemaan tämän kappaleen vihkitilaisuuteemme Emmin (tai itse asiassa Emmin äidin, kiitos!) suosituksesta.

"Sen sain kun talven teitä kuljin sen sain kun olin varjo vain kun sain mä aamuihini sun jäi onni luokse mun nyt jaan sen kanssas sun"

Emmi on klassinen laulaja, sopraano. Tuo valitsemamme kappale on alunperin Pentti Hietasen esittämä, joten Emmin klassinen laulutyyli sopi siihen täydellisesti. Tuo kappale on monille tullut tutuksi Karjalan Kunnailla -sarjan tunnuskappaleena. 

"Yö väistyy tuuli nousee sarastaa,
kukat auringolle nostaa maljojaan, 
yön pilvet haipuu sineen autereen
ja mä jälleen saan uuden onnen"

Kirkon akustiikka kruunasi lauluesityksen. Emmin laulu kuulosti niin kauniilta ja herkältä, etten unohda sitä koskaan. Monet vieraat tulivat kertomaan meille myöhemmin hääjuhlassa, että vihkitilaisuus oli todella mieleenpainuva, enkä kyllä lainkaan ihmettele, miksi.

"Yö väistyy tuuli nousee rakkahin"

Esityksen jälkeen pappi kehotti kaikkia läsnäolijoita osallistumaan Isä meidän -rukoukseen. Sitten hän luki Herran siunauksen meille ja kaikille läsnäolijoille. Vihkitilaisuutemme lopuksi pappi lausui meille lähetyssanat, ojensi Simolle vihkiraamatun ja onnitteli meitä.

Sitten olimme valmiita.

Käännyimme ympäri, Pihla ojensi kimppuni, kaasot suoristivat laahukseni. Vedin syvään henkeä. 

Kanttori alkoi soittaa juhlallisesti Marko Hakanpään Trumpettisävelmää. Valitsimme sen poistumismarssiksi, koska siitä huokuu ilo, riemu, onni - kaikki se, mitä tuolloin tunsimme! Lähdimme kävelemään kohti kirkon takaosaa. Vasta nyt pois kävellessämme pystyin katsomaan tarkemmin vieraitamme, ja näin iloisia ilmeitä kaikkialla. Morsiusneidot, kaasot ja bestmanit lähtivät poistumaan perässämme, ja ohjasivat vieraat sivuovesta kirkon portaille kunniakujaksi.

Kun saavuimme kirkon portaille vieraittemme eteen, kuulimme onnitteluhuutoja ja näimme pieniä auringossa välkehtiviä saippuakuplia siellä täällä. Ihana morsiustyttömme Vilma oli meitä ovella vastassa. Kirkon portailla oli ruusun terälehtiä. 

Etenkin lapset puhaltelivat saippuakuplia oikein antaumuksella, jälkikäteen kuvia selaillessani kyllä nauratti niitä katsoa!

Kuljimme kohti hääautoamme, jonka luona kuljettajamme Aleksi jo odottikin. Pääsin kuin pääsinkin pukuni kanssa kyytiin, ja kuuluvasti Escaladen äänitorvea soittaen me poistuimme kohti seuraavaa paikkaa...

To be continued.

Kuvat: Anni Maria Photography
Terkuin,

Ida

P.S. Emmi tekee lauluesityksiä esimerkiksi vihkitilaisuuksiin tai hääjuhliin. Tarvittaessa myös säestäjä järjestyy hänen kauttaan. Jos kiinnostuit, laita minulle sähköpostia, niin annan yhteystietoja!

Vihkiminen part 1

Mitä tätä ennen tapahtui - löytyy täältä!

Urut kajahtivat soittamaan Erkki Melartin Prinsessa Ruususen juhlamarssia Tampereen Vanhassa kirkossa. Muutamien alkusointujen jälkeen suntio avasi kirkon väliovet hitaasti yksi kerrallaan. 

Silloin ensimmäinen morsiusneitoni, Sanna, lähti toisen morsiuslapsen kanssa kulkemaan hitaasti kohti alttaria. Hetken kuluttua heidän taakseen lähti kulkemaan morsiusneitoni Silja, ja pian taas heidän peräänsä Alisa. Viimeisenä morsiusneitojen kulkueeseen liittyi morsiusneitoni Minna, sylissään viime hetken jännityksestä hieman säikähtänyt pienempi morsiuslapsi.

Sitten oli minun ja isäni vuoro liittyä viimeisinä kulkueeseen. En muista kauheasti tuosta alttaria kohti kulkemisesta. Sen muistan, että hymyilin vaan jatkuvasti. Ja että jännitti!

Simo käveli meitä vastaan. Tarttui käteeni, kiitti isääni. Ja näytti aivan superhyvältä! Lähdimme kahdestaan kulkemaan lopun matkaa alttarille. Kaasot ja bestmanit odottivat jo hymyillen meitä alttarilla. Juuri tästä hetkestä olin kirjoittanut kaasokirjeisiini silloin kauan sitten, kun pyysin näitä ystäviäni kaasoikseni: olisitko siellä alttarilla tukenani ja turvavani? Ja nyt he olivat.

Myös ystävämme ja pappimme Pasi oli myös valmiina tärkeään tehtävään.

Alttarille päästyämme, kaasoni Pihla suoristi laahukseni ja huntuni, ja otti hääkimppuni. Viimeiset juhlamarssin loppusoinnut soivat vielä, kunnes kirkkoon tuli hiljaista. Huh, huokasin syvään pois jännitystäni, ja tartuimme Simon kanssa käsistä toisiamme kiinni.

Pappi pyysi vieraita istuutumaan. Ja sitten aloitti puheensa. Muistan kuunnelleeni papin puhetta tarkasti alusta asti. Pasi oli tehnyt meille todella henkilökohtaisen ja upean puheen, josta tunnistin monia niitä asioista, joista olimme keskustelleet tapaamisessamme aiemmin. Jopa sivulaiseissa on hauskoja ns. piilopointteja minun ja Simon suhteesta. Välillä vilkuilin Simoon päin, ikään kuin varmistellakseni, että hei me oikeasti ollaan nyt tässä! 

Pian oli vuorossa Raamatunluku, jonka suoritti morsiusneitoni Alisa. Hän luki kuuluisaa 1. Korinttolaiskirjettä. Hän luki sen niin aurinkoisella ja iloisella äänellä, että se kuulosti ihan ilosanomalta!

1. Kor. 13:1–8, 13

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Seuraavaksi lauloimme virren 931. Kyseessä on hengellinen laulu, joka on hyväksytty viime aikoina myös virreksi. Se on mielestäni todella kaunis. Kaikki kaasot ja morsiusneidot nousivat esilaulajiksi alttarille virren ajaksi. Osallistuimme itsekin virren laulamiseen. Tässä vaiheessa (vasta tässä!) pyyhin ensimmäisen onnenkyyneleen, kun virsi kuulosti niin kauniilta.

Virren jälkeen koitti itse vihkiminen ja kysymykset. Se tuntui maagiselta, sillä olin ainakin tuhat kertaa miettinyt juuri tätä hetkeä mielessäni viimeisen kahden vuoden aikana, kun häitämme olin suunnitellut. Kun pappi oli esittänyt kysymyksen, käännyimme katsomaan toisiamme silmiin antaessamme lupaukset toisillemme.

Bestman-Pauli ojensi papille sormukset, ja sormusrukouksen jälkeen saimme pujottaa ne toistemme nimettömiin. Sain vihdoin kauan ikävöimäni vihkisormukseni kihlasormukseni rinnalle.

"Te olette nyt ottaneet toisenne aviopuolisoiksi ja tunnustaneet sen julkisesti Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa. Vihkisormukset on annettu avioliittonne merkiksi. Sillä valtuutuksella, joka minulle on uskottu, vahvistan teidän liittonne"

Käännyimme toisiamme kohti, katsoimme toisiamme silmiin ja suutelimme (kahdesti) ensimmäistä kertaa avioparina.

Seuraavaksi oli vuorossa yksi vihkimisen kohokohdista ja mieleenpainuvimmista hetkistä, mutta siitä kerron seuraavassa postauksessa lisää.

Terkuin,

Ida

Kuvat: Anni Maria Photography